Kielikurssilla

Olen monta vuotta ajatellut meneväni joskus kielikurssille. Englannin taidon parantaminen on tullut vuosi vuodelta itselleni tärkeämmäksi. Olen kotoisin ruotsinkieliseltä Länsi-Uudeltamaalta, joten minulle ensimmäinen vieras kieli oli ruotsi. Vasta 7. luokalla aloitin englannin opiskelun. Meillä oli yläasteella mukava miesopettaja, mutta lepsu. Aika kului liian usein kavereiden kanssa hölmöillessä. Seuraus oli se, että lukioon mennessä englannin taitoni oli vaatimaton. Lukiossakaan en vielä saanut kipinää kielten opiskeluun, joten siirryin aikuisuuteen mukanani varsin vaatimaton englannin kielen taito.

Onneksi tämä tilanne rupesi matkailun kautta tosissaan tympimään ja mielenkiintoni englannin osaamisen syttyi. Viime vuosina olen omatoimisesti opiskellut englantia, lukenut englanninkielisiä kirjoja ja työntänyt itseäni epämukavuusalueelle, mm. esiintymään ja luennoimaan englannin kielellä. Seminaarin koulu on erittäin kielimyönteinen ja haluamme kansainvälisiä kumppaneita. Niitä meillä mukavasti jo onkin ja lisää on tulossa. Itse olin maaliskuussa Cellessä Saksassa pitämässä koulutuspäivän paikallisille rehtoreille, englanniksi . Tämä oli varsin pitkä johdanto juttuni aiheeseen;  olin juuri Bisnes English - kielikurssilla Cambridgessä, Englannissa.

Esimieheni sanoi, että minulla on liikaa lomia pitämättä. Pitäisi pitää pieni loma ennen kesää. Ajattelin, että nyt on oiva hetki lähteä kauan suunnitelmissa olleelle kurssille! Näin tein.

Ostin huhtikuulle viikon kurssin, joka olisi pienryhmäopiskelua. Lisäksi ostin pari tuntia henkilökohtaista opetusta. Ensimmäinen päivä oli mielenkiintoinen, minkälainen ryhmämme olisi ja millainen on ope. Ryhmämme osoittautui todella mukavaksi, kolme henkilöä Ranskasta ja yksi Brasiliasta. Opettajia oli kaksi, hyviä kumpikin. Opiskelu oli intensiivistä. Jatkuvaa läsnäoloa ja keskittymistä, koko ajan keskustelua ja kuuntelua, erilaisten tilanteiden harjoittelua. Tuntien jälkeen omatoimiopiskelua vielä netissä. Omassa ääntämisessä ei varmaan ole kauheasti kehumista, mutta ranskalaisten ääntäminen oli välillä ”erittäin ranskalaista”. Heitä nauratti se itseäänkin. Minun tärkein tavoitteeni oli parantaa kokous-, neuvottelu- ja presentaatiokielitaitoa. Meillä olikin hyviä harjoituksia juuri näihin tilanteisiin.

Cambridge oli myös paikkana erittäin hyvä. Upeat, maailmankuulut yliopistorakennukset sävähdyttivät. Tuli tunne, että voi kun täällä voisi joskus opiskella jotakin… Siellä oli jotenkin niin opiskelumyönteinen, sivistynyt fiilis… Vaikea selittää. Jotain samaa olen kokenut Tartossa, yliopiston tuntumassa liikkuessa. Toki myös Seminaarin koulun pihalla käyskennellessä…

Kaiken kaikkiaan hieno kokemus olla kielikurssilla natiiviympäristössä. Suosittelen lämpimästi. Itse olen mennyt pitkää reittiä; koulussa ei tullut englantia kunnolla luettua, joten työ on tehtävä jälkikäteen. Olisivatpa oppilaamme viisaampia. Ovathan he.  







King´s college










                                                                 
                                                                               

Lahjakkuutta Tallinnassa

Olen vuodesta 2004 asti ollut tosi kiinnostunut, kuinka tukea lahjakasta oppilasta hänen koulupolullaan. Mielenkiintoni alkoi, kun luokallani oli silloin poikkeuksellisen lahjakas oppilas. Tuskaannuin itseeni, kun en keksinyt, kuinka voisin häntä auttaa. Lisätehtävien monistaminen ei selvästikään ollut paras keino. Onneksi keksin ratkaisun; siitä lähtien olen paljon pohtinut lahjakkaan oppilaan problematiikkaa. Myöhemmin pohdin koulutason tukemiskeinoja, jonka jälkeen aloitimme Tutkimusmatkaajat-projektin vuonna 2005. Sitä on sen jälkeen toteutettu kouluissa, joissa olen matkani varrella ollut reksinä.


Opetushallitus pyysi minua laatimaan Briljantti-nettilehden seuraavan numeron. Briljantti-lehdessä kirjoitetaan erilaisista lahjakkuusteemaan kuuluvia juttuja. Suostuin. Pyysin kirjoittajiksi lisäksi muita opettajia, jotka ovat olleet Tutkimusmatkaajat-jutuissa mukana. OPH julkaisee lehteä osoitteessa www.lahjakkuus.fi -> Briljantti-lehti. Uusin on hämeenlinnalaisten tekoa. Käy katsomassa. Sieltä löytyvät jutut edellä mainitsemistani keisseistä ja muistakin mielenkiintoisista jutuista.

No, edellä lukemasi oli siis prologi siihen, miksi olin OPH:n kutsumana lahjakkuusristeilyllä Tallinnassa. Kerroin siellä Tutkimusmatkaajat-ajatuksestamme ja toiminnastamme aikaisempina vuosina.
Mutta se ei ollut jutun pointti, vaan se, mitä siellä kuulin ja pisti pohtimaan.

Ensimmäinen esiintyjä oli professori Kirsi Tirri. Hän työskentelee sekä Helsingin yliopistossa että Stanfordin yliopistossa USA:ssa. Hän aloitti esittämällä Carol Dweckin mielenkiintoisen ajattelutapa (mindset) pohdinnan. Sen mukaan ihmisellä on kaksi ajattelutapaa: muuttumaton - ja kasvun ajattelutapa.

1. Muuttumaton ajattelutapa (fixed mindset)

Ihmisen älykkyyteen ja persoonallisuuteen liittyvät ominaisuudet perustuvat synnynnäisiin tai pysyviin ominaisuuksiin

Epäonnistuminen on osoitus kyvyttömyydestä jossain asiassa


2. Kasvun ajattelutapa (growth mindset)

Menestys ja ihmisen ominaisuudet ovat harjoittelun ja työn tulosta

Epäonnistuminen on kiinteä osa kehitystä ja oppimista

Näitä kahta kun pohtii ajatuksella ja syvällisesti, huomaa epäonnistumisten tärkeyden. Mikäli päätyy kannattamaan kasvun ajattelutapaa. Toivottavasti myös opettajat ja huoltajat sisäistäisivät kasvun ajattelutavan pohtiessaan kuinka kasvattaa lasta. Muuttumattoman ajattelutavan edustajien kasvatusfilosofia olisi erittäin vahingollista lapselle ja nuorelle.

Erittäin mielenkiintoinen oli Kirsi Tirrin ajatus siitä, miten rohkaista lasta/nuorta kasvamaan. Pitäisikö vaatimustasoa alentaa vai nostaa?
Hän jatkoi vastaamalla kysymykseen. ”Oppilaan oikean tason rehellinen arvioiminen ja konkreettisen avun antaminen oppilaalle on tärkeää.” Me puhumme paljon positiivisen arvioinnin tärkeydestä, joka helposti johtaa hieman ”ei ehkä niin rehelliseen” arviointiin. Hän jatkoi ravisteluamme: ”Jos oppiminen on aina hauskaa ja kivaa, ei hän todennäköisesti opi.” Aika kovin sanottu, mutta siinäkin lienee totuuden siemen. Ei kovan työn tekeminen aina ole hauskaa, mutta se on opittava, jos haluaa hyviä tuloksia. Tämä koskee myös lahjakkaita oppilaita. Jos ei opi tekemään töitä ja harjoittelemaan ankarasti, ei lahjakkuudesta tule mainittavia tuloksia. Kovaa työtä siis pitää opettaa ja myös vaatia. Pitää asettaa korkeat tavoitteet ja antaa lämmintä tukea, kaikille oppilaille! Siinä hyvä ohjenuora meille opetusväelle.

Mitä tämä tarkoittaa meidän jokaisen kohdalla, ei pelkästään opetuksessa? Mielenkiintoista.

Tilasin jo Dweckin kirjan Mindset. Sen verran aihe laittoi ajattelemaan. Löydät halutessasi Tirrin luentorungon sivulta www.lahjakkuus.fi ja sieltä kohta materiaalit.

Paljon itseäni jäi pohdituttamaan hänen ajatuksensa oppilaan elämän tarkoituksen tukemisen yhteydellä kasvun ajattelutapaan. Sen mukaan opettajan tulee ylipäätään tukea oppilaan elämän eri osa-alueita, olla kiinnostunut hänestä. Tämä liittyy myös edellä kirjoittamaani rehelliseen arviointiin ja lämpimään tukeen. Uskon tähän. Varmasti oppilas kykenee parempiin tuloksiin, jos ope on oikeasti kiinnostunut oppilaan elämän osa-alueista ja antaa konkreettista tukea.

Iltapäivällä rantauduttuamme Tallinnaan kävimme kouluvierailulla Viron suurimmassa koulussa, varsin uudessa ja komeassa Viimsin keskkoolissa. Koulussa on 1500 oppilasta luokilla 1-12. Mielenkiintoista. Tilaratkaisuilla oli blokattu hyvin pois suuren oppilasmäärän mahdollinen ongelma. Suuri oppilasmääräkin toimii hyvin, kun asiat on tarkkaan mietitty. Lahjakkuuden tukemiseen heillä ei ollut tuntitilanteissa kovin ihmeellistä lääkettä. Heillä oli koulun jälkeisiä kerhoja, joihin kaikki saivat osallistua pienellä, n. 6 €:n kuukausimaksulla.

Kaiken kaikkiaan Viro ei ole enää pelkkä Suomen pikkuveli, vaan he ovat monessa kohdassa menossa meidän ohi. Virolla on kova kehittämisinto ja vauhti päällä.

Lahjakkuusristeilyllä tajusin taas, että meillä Hämeenlinnassa on tehty hyvää työtä monessakin asiassa. Meillä ei ole mitään hävettävää ja olemme monia kaupunkeja edellä mm. lahjakkuuden tukemisessa. Toki toivoisin minimiä suurempaa tuntikehystä, jotta voisimme jatkaa mm. Tutkimusmatkaajat-projektiamme. Se on tärkeää. Nyt tunnit eivät riitä.

Hyvä koulu on sellainen, joka tukee kaikkia oppilaita, myös erityisen kyvykkäitä.

Mikrobikoulusta seminaarille?

On ollut erikoinen syksy. Aivan toisenlainen kuin koskaan ennen. Leijonanosan työajastani on kaapannut sisäilmaongelmat ja uudet suunnitelmat - koulun siirtäminen OKL:n ja Normaalikoulun tiloihin.

Koulu on kärsinyt jo useita vuosia sisäilmaongelmasta. Henkilökunnan nenät ovat sanoneet pitkään, että ongelmia täytyy olla. Viime keväänä sitten ryhdyttiin tositoimiin. Tehtiin kattava tutkimus, jossa käytiin läpi sisäilma, mutta myös rakenteet. Toukokuussa raportti julkaistiin. Se alkoi seuraavalla lauseella: ”Ojoisten koululla on vakavia sisäilmaongelmia”. Mikrobivaurioita löytyi sieltä täältä, rakenteissa on isoja ongelmia. Sen jälkeen meikäläisen työn kuva muuttui oleellisesti.
Loppukeväästä pohdittiin tilapalveluiden kanssa, mitä pitää tehdä nopeasti, mitä kesällä ja mitä sen jälkeen, jotta koulutyö voisi jatkua terveellisissä tiloissa. Tehtiin, kuten tutkija raportissaan neuvoi: mm. tiivistettiin luokkatilojen lattioiden ja seinien välissä olevat raot (suora yhteys maahan) ja hankittiin tuloilmalaitteet kaikkiin käytäviin, henkilökunnan taukotilaan, terveydenhoitajan huoneeseen ja yhteen luokkaan. Näillä toimilla estettiin haitallisen ilman pääsy maasta huonetiloihin ja muutettiin talon paineistussuhteita. Hyviä toimia, mutta oireilu jatkui.
Tein kyselyn kodeille; kuinka moni kokee oireilevansa sisäilman takia ja minkälaisia oireet ovat? Reilut 20 oppilaan huoltajaa oli sitä mieltä, että lapsen oireilu johtuu koulun epäterveellisestä sisäilmasta. Oireet keskittyivät neljään luokkatilaan. Tein saman kyselyn henkilökunnalle. Eniten oireita oli samoissa luokissa kuin lapsilla. Ei tarvitse olla Sherlock. Ymmärsin, että näistä tiloista on päästävä pois, nopeasti. Teimme sisäisiä muuttojärjestelyitä, jotta saimme kaikki luokat pois em. tiloista. Lisäksi tulemme saamaan 3-5 kallista ilmanpuhdistajaa luokkatiloihin.
Kysyin myös korvaavia tiloja, joihin voisimme muuttaa. Parakkeja saisi vasta kesän kynnyksellä. Siitä ei siis olisi apua. Kaupungilla ei ole väistötiloja. Pattitilanne siis. Olemassa olevissa tiloissa olisi oltava.

Työpäivät alkoivat usein samalla tavalla. Heti huomenen jälkeen alkoi keskustelu, kenellä on taas oireita, mitä voitaisiin tehdä, jotain tarttis tehdä jne. Täytyy myöntää, että välillä toivoin keskustelua jostain muusta. Ämpäri oli aika täynnä jo sisäilma-asiaa. Eikä siinä vielä kaikki. Henkilökuntaa putosi matkan varrella pois sisäilman takia. Kaksi kouluohjaajaa on siirretty muualle lääkärin pyynnöstä ja yksi otti lopputilin vajaan kahden kuukauden työssäolon jälkeen. Syynä vaikea oireilu.
Useilla oppilailla oli myös vakavaa oireilua. Mitä pirua keksisin? Oloa ei helpottanut edes se, että kaupungin lakimies kertoi vastuun olevan tilapalveluilla, ei rehtorilla. Sain positiivista palautetta, kaikki voitava on tehty.
Ratkaisu. Mikä olisi hyvä ratkaisu? Paras olisi luonnollisesti se, että saisimme jo ensi syksyksi uuden rakennuksen. Uutta rakennusta olimme jo suunnitelleetkin, mutta se valmistuisi ehkä 2014-2015.Ei nopeaa pelastusta siis siitäkään ajatuksesta.

Syksyllä pääsin sitten mukaan mielenkiintoisiin keskusteluihin. Olisiko pois muuttavasta OKL:n ja Normaalikoulun tiloista ratkaisua ongelmaamme? Varsin nopeasti innostuin varovaisesti ajatuksesta. Yhdistäisimme Normiksen oppilaat meidän oppilaisiimme ja muuttaisimme vapautuviin tiloihin? Hmm, siitä muodostuisi yhteensä 700 oppilaan koulu. Onkohan se liikaa? Tilat ovat upeat ja sijainti loistava. Hmm, miksei… Pohtiessani enemmän ja enemmän, ymmärsin, että tämä olisi meille hyvä ratkaisu. Muodostaisimme uuden koulun uudella nimellä historiallisiin ja meidän näkökulmastamme erinomaisiin tiloihin. Isolla koululla on aina mahdollisuus tarjota oppilaille enemmän vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia kuin pienemmällä. Iso oppilasmääräkään ei pelota. Toiminnan hyvin suunnittelemalla oppilaat kokevat koulun ja luokkansa yhtä turvalliseksi kuin pienemmässäkin. Ei sitä kannata pelätä.
Nykyisen Normiksen opettajat siirtyvät sopimuksen mukaan myös Tampereelle, joten tulee tarve rekrytoida n. 15-20 uutta opettajaa. Silläkin on huikea vaikutus. Iso määrä tarkkaan valittuja opettajia uuteen kouluun. Hieno mahdollisuus! Lisää tuoretta osaamista ja korkeaa motivaatiota. Ei se huonolta kuulosta.
No, fakta on se, että Lasten ja nuorten lautakunta päättää asiasta 8.11. Päätösehdotus on sen kaltainen kuin edellä esitin. On kuitenkin odotettava päätöstä, ennen kuin oikeasti kannattaa paljon suunnitella. Henkilökunnalle sain esittää ratkaisuvaihtoehdot ennen vanhempainiltaa. Henkilökunta otti asian, uskallanko sanoa, innostuneesti vastaan. Osa halusi jo aloittaa pakkaamisen. Kukaan ei haluaisi jäädä nykyiseen kouluun. Se on loistava juttu ajatellen uuden suunnittelua! Motivaatio on korkealla!
Pidimme vanhempainillan viime maanantaina tästä muuttoasiasta. Huoltajilla on paljon kysymyksiä ja epäluuloja, totta kai. Eniten vanhempia arvelutti koulun koko (tuplat nykyisestä) sekä liikennejärjestelyt Ojoisten ja Kaurialan välillä.
Vanhempien tehtävänä on olla tarkkana, että lapset saavat turvallisen ja erittäin hyvän koulun. Ojoisten koulu on erittäin hyvä koulu, tosin ei enää sisäilmaltaan terveellinen. Uskon, että tästä uudesta koulusta tulee hyvä; turvallinen ja pedagogisesti monipuolinen, oppilaan etua ajatteleva, suvaitseva, energinen ja moderni.

Erityisopetuksen ennätys

Ennätys erityisopetuksessa. Tällainen otsikko oli Suomen kuvalehdessä numerossa 41. Mistä ennätyksestä oikein on kysymys? Lainaan lyhyesti Kuvalehteä: ”Vuosina 1995-2010 erityisopetuksen oppilaiden määrä lähes kolminkertaistui vajaasta kolmesta prosentista 8,5 prosenttiin.”Lehden tietojen mukaan se on maailmanennätys. Tällä kertaa kyse ei ole positiivisesta ennätyksestä, ainakaan kokoisuudessaan. Kuvalehden mukaan monessa muussa maassa on toisin. Esim. Islannissa, Norjassa, Espanjassa ja Portugalissa erityisopetukseen siirrettyjä on alle 1 %. Eroa selittää se, että mm. näissä maissa erityisoppilaat ovat vammaisia, meillä suurin syy erityisopetussiirtoihin on oppimisvaikeudet. Suomessa koko erityisen tuen ideologia ajatellaan aivan toisista lähtökohdista.

Kyseisessä artikkelissa erityispedagogiikan professori Timo Saloviita sanoo: ”Siirto erityisopetukseen on lapsen eristämistä ja syrjimistä.” Aika kovaa tekstiä, mitäköhän tällä tarkoitetaan? Hän jatkaa: ”Jokaisella on oikeus kuulua yhteiskuntaan, mutta meillä poikkeaviksi koetut lapset syrjitään erityisluokalle.” Miettimisen aihetta professori Saloviidan lauseiden lisäksi antaa tieto, että viime vuonna 11,5 % pojista oli siirretty erityisopetukseen, tytöistä 5,5 %. Poikien kohdalla luku on valtavan suuri ja herättää monia kysymyksiä. Onko vika pojissa? Miksi pojista noin suuri määrä on erityisopetuksen piirissä? Onko ns. vaikeita oppilaita siivottu pois silmistä, pois ns. tavalliselta luokalta erityisluokkaan? Vai tarvitsevatko pojat todella noin paljon enemmän erityistä tukea kuin tytöt?
Itse uskon, että sellaisissa kunnissa, joissa vielä on erikseen erityiskouluja, tarvitaan kouluihin luonnollisesti oppilaita. Tämä saattaa nostaa määriä. Vastaus voi olla myös raha. Vuonna 2007 keskimääräinen yksikköhinta yhtä oppilasta kohden oli 5343 €. Kunnat saivat erityisoppilaasta noin 1,5 kertaisen tuen verrattuna yleisopetuksen oppilaaseen. Tämä on houkutellut tekemään löysin perustein erityisopetuspäätöksiä. Vuoden 2010 alusta tämä korotus on poistunut. Olen varma, että se tulee näkymään siirtojen määrissä laskevana.

Lehtiartikkelissa käytetään sulavasti vanhoja ja uusia termejä sekaisin. Nykyään meillä ei ole enää erityisopetukseen siirtoja vaan siirrämme erityisen tuen piiriin.

Mikä sitten olisi oikea vaihtoehto? Pitäisikö kaikki erityisen tuen piiriin siirretyt oppilaat ottaa tuen piiristä pois, kuten professori sanoo? Miksei, jos perusopetukseen lisätään valtavasti resursseja, jolloin erilaiset tuen tarvitsijat voidaan ottaa huomioon. Lienee utopiaa tässä ja tulevassakin taloustilanteessa. Jos resursseja tällaiseen uuteen käytäntöön ei saataisi, kärsijöinä olisivat erityisesti ennen erityisen tuen piirissä olleet oppilaat. He jäisivät vaille todellista tukea.
Professorin ajatus on kaunis, mutta vaatisi valtavan muutoksen nykyiseen opetustapahtumaan luokissa. Se vaatisi myös massiivista resurssien lisäämistä; luokkakoot pitäisi laskea dramaattisesti ja aikuisten määrä, sekä opettajien että kouluohjaajien määrä luokissa nousisi. Ajatuksena sinänsä se on huikean hieno ja tasa-arvoinen. Asiassa on tietysti monta puolta. Olisiko se kaikkien erityisen tuen piirissä olevien oppilaiden etu? Monien kyllä, mutta ei läheskään kaikkien.

Mielestäni meidän koulussa ollaan oikealla tiellä. Meillä on kyllä edelleen erityisen tuen pienluokkia, mutta olemme saman katon alla ja olemme oikeasti yhtä koulua. Yleisopetuksen pienluokkamme ovat yhtä lukuun ottamatta yhteisopettajuudessa, jossa todellakin kaikki ovat yhdessä luokassa ja aikuisia on kolme (luokanopettaja, erityisluokanopettaja ja kouluohjaaja). Se on oikea tie. Mutta entä ns. eha- ja aut-pienluokkalaisemme? Olisiko heidän etunsa, jos heidät sijoitettaisiin yleisopetuksen luokkaan? Jossain tapauksissa, joissain aineissa ehkä, mutta kokonaisuutena ajatellen en usko, että se olisi heidän etunsa. Hämeenlinnassa lasten ei tarvitse mennä erityiskouluun ja hyvä niin. Poikkeuksen tekevät vaikeasti kehitysvammaiset lapset. He käyvät koulua Saaristen koululla. Mikseivät hekin voisi olla saman katon alla muiden kanssa?
Meidän kaikkien etu on se, että oppilaat ovat luonnollisesti tekemisissä toistensa kanssa ja oppivat hyväksymään toisensa sellaisina kuin he ovat. Tunti tunnilta ja oppilas oppilaalta on pohdittu, missä aineessa esim. pienluokan oppilaan on hyvä olla missäkin ryhmässä. Tämä toimii myös toisin päin. Yleisopetuksen oppilaan on hyvä tietyissä aineissa olla mukana pienluokan tunnilla, missä hän saa yksilöllisempää opetusta.

Meidän koulumme etu on siinä, että meillä on monenlaisia luokkia, jotka tekevät yhteistyötä ilman raja-aitoja aidosti oppilaan etua katsoen. Voimme koulun sisällä siirtää oppilaita luokasta toiseen vaikka vain yhdessä aineessa tai tehdä koesiirtoja toisenlaiseen ryhmään.

Minusta on vaikea ymmärtää, että joissakin kunnissa on vielä erikseen erityiskouluja. Kävin Hyvinkäällä koulussa, jossa saman rakennuksen yläkerrassa on erityiskoulu ja alakerrassa tavallisten oppilaiden koulu. Kummallakin koululla on oma hallintonsa, omat rehtorit ja minimaalisen vähän yhteistyötä. Miksi oppilaan pitäisi mennä eri kouluun kun kaverit, jos hänellä on oppimisvaikeuksia? Pistää oikeastaan vähän vihaksi. Kun Suomessa on vielä mahdollista joittenkin kuntien pitää erikseen erityiskouluja, niin on todettava, että kirveellä on töitä!

Se on syrjintää, että lapsi laitetaan erityiskouluun. Se on tarkemmin ajatellen suorastaan vastenmielistä, jäänne jostain kaukaa. Kaikkien lasten tulisi päästä ehdottomasti samaan kouluun, mutta koulun sisällä voi olla erilaisia ryhmiä. Kaikkien ei tarvitse olla samanlaisessa ryhmässä. Avarakatseiset opettajat ja ohjaajat tekevät moniammatillista yhteistyötä aidosti oppilaan etua tavoitellen. Oppilaan eri vaihtoehdot ja mahdollisuudet sijaitsevat samassa koulussa ja lokerointi erityisen tuen luokkiin ja tavallisiin luokkiin on minimaalista ja mahdollisimman huomaamatonta. Sellainen on hyvä koulu.

Ruotsissa kylässä

Olin mielenkiintoisessa koulutuksessa laivalla ja Ruotsissa. Matkaan kuului myös kaksi kouluvierailua. Toisesta kouluvierailusta seuraavassa jutussa.
Koulutus ja reissu oli Microsoftin järjestämä, joten loistavien vierailuiden ja luentojen lisäksi pakettiin kului tutustuminen Microsoftin tarjoamiin ohjelmistovaihtoehtoihin.
Porukka oli mielenkiintoinen; parikymmentä suomalaista ja saman verran ruotsalaisia sekä mausteena pari brittiä. Suomalaisessa delegaatiossa oli erikoista se, että neljän oululaisen lisäksi kaikki olivat espoolaisia ja sitten minä Hämeenlinnasta. Onneksi espoolaiset olivat ihan mukavaa porukkaa.
Reissun iso otsikko oli Innovatiivinen opetus. Sitä pohdimme monesta näkökulmasta ja varsinkin mikä innovatiivisuutta nykyään rajoittaa.
Vierailu Tukholman kyljessä sijaitsevassa Nackan kaupungissa, Björknässkolanissa oli tosi mielenkiintoinen. Jännitys oli korkealla, koska kaikilla oppilailla olisi ennakkotietojen mukaan omat läppärit. Mitäköhän hienoa he niillä tekisivät?
Meidät jaettiin kolmeen ryhmään ja lähdimme tutustumaan opetukseen, jossa mielenkiintomme kohdistui innovatiivisiin ratkaisuihin. Ensimmäinen kohde oli englannin luokka. Opettaja esitteli huikeaa systeemiään, jossa hän käytti hyväkseen modernia opetusteknologiaa. Hän oli laatinut opetuksen osa-alueet, luetun ymmärtämisestä kirjoittamiseen Microsoftin OneNote-ympäristöön. Oppilaat poimivat sieltä oman tasonsa mukaisia tehtäviä, tekivät ja esittivät töitään samassa ympäristössä. Jokaisella oppilaalla oli oma kannettava, joka oli heidän jokapäiväinen työkalunsa. Homma pelitti upeasti ja oli minulle uutta. Innovatiivista!
Toinen kohteemme oli 6. luokan matematiikan tunti. Opetettava osuus tuli videoklippinä suoraan koneelta. Opettaja oli laatinut sinne esimerkkejä ja tallentanut omaa puhettaan, kuinka pitää toimia lukujen kymmenes-, sadas,- ja tuhannesosien laskutoimituksissa. Oppilaat katsoivat sen ja alkoivat harjoitella, omalla kannettavalla tietenkin. Kirjatkin kyllä pöydällä odottivat käyttäjäänsä. Jäimme vaan ihmettelemään sitä, miksi ope oli tehnyt yksinkertaisen videoklipin asiasta. Samassa ajassa hän olisi näyttänyt sen luokalle livenä ja käynyt opetuskeskustelua oppilaiden kanssa. Homma vaikutti täysin teennäiseltä ja turhalta. Ei innovatiivista!

Kolmas kohde oli 8. luokan historian tunti. Parasta tunnilla oli, että opettaja tietäessään suomalaisten tulevan, oli laittanut seinälle julisteita: Suomi on erittäin hyvä jääkiekkomaa! Siellä oli myös juliste: Suomi on maailman paras jääkiekkomaa! Vau, ajattelin. Suomessa ei ikinä laitettaisi edes vieraskoreutena vastaavaa tekstiä seinälle! Itse tunnista ei jäänytkään paljon kerrottavaa. Oppilaat tekivät läppäreillä opettajan etukäteen antamia yksinkertaisia tehtäviä. Ei innovatiivista!


Vaikka vain yksi kohteista oli oikeasti hyvä, ovat kouluvierailut aina tosi opettavaisia, monella tapaa. Saa hyviä ideoita, mutta myös huomaa kuinka hyvä meininki on myös omassa koulussa! Björknässkolanissa kaikilla oppilailla oli omat läppärit, mutta ei se autuaaksi tee. Oleellista on niillä suoritettavien tehtävien monitahoisuus, innovatiivisuus ja oppilaalle kekseliäisyyteen jättävän mahdollisuuden. Pelkkien yksinkertaisten tehtävien kirjoittaminen koneella ei ole mielestäni minkään arvoista verrattuna paperiin ja kynään. Siellä ei ollut lainkaan ns. esitystekniikkaa; ei interaktiivisia tauluja tai uusia ratkaisuja.
Meillä ei ole vielä oppilaille tarjota omaa läppäriä, mutta kuljemme mielestäni oikeaa reittiä. Vaikka tästä huokuukin läpi kateuteni oppilaiden läppäreistä, on parempi satsata ensin opettajan opetusvälineisiin, mm. interaktiivisiin tauluihin, jotta saadaan opetuksesta modernia, oppilasta kiinnostavaa. Oleellista on, että oppilaat saavat myös käyttää ko. tauluja ja oppivat, kuinka elävöittää niillä omaa esitystä. Heistä tulee modernin esitystekniikan asiantuntijoita, se on yksi tavoitteistamme! Lisäksi satsataan digitaalisiin oppimateriaaleihin, joita olemmekin kokeilleet viime vuodesta lähtien. Totta kai läppärit ovat meilläkin tärkeässä asemassa, niiden järkevän käytön lisäämistä pidän edelleen tärkeänä. Kyllä minäkin haluan silti oppilaille omat kannettavat! Pohdin mikä tulee olemaan seuraava uusi, iso juttu koulujen sähköisessä maailmassa? Smartit ja läppärit ovat jo vanhoja keksintöjä. Tuleeko oppilaille simulaatiovehkeitä ja osallistavia pelejä erilaisten asioiden todenmukaisen oppimisen mahdollistamiseksi? Olisi upeaa opiskella esim. historiaa osallistumalla johonkin suureen historialliseen tapahtumaan simulaattoritekniikan avulla. Ajattele, jos pääsisit Gaius Julius Caesarin matkaan päättämään Rooman asioista, simulaationa. Tällaiset simulaatiot tai todenmukaiset pelit tulevat varmasti jossakin vaiheessa opetuksen tueksi.
No, joo. Niitä odotellessa kuka haluaisi sponssata meidän oppilaille läppärit? Jos voitat lotossa, niin ota yhteyttä!

Yksi haaveista

Kaikilla meillä on haaveita, uskoisin. Minullakin niitä on paljon, ehkä liikaakin. Voisiko yksi elämän tarkoitus olla omien haaveiden toteuttamisen yrittäminen? En tiedä, menee vähän filosofiseksi pohdiskeluksi.

Joka tapauksessa yksi haaveeni jo kouluiästä lähtien on ollut nähdä pyramidit livenä. Olen aina pitänyt historiasta; sekä aikoinaan oppilaana, että nykyään reksinä ja opena. Muinaisen Egyptin historia on ollut jännittävää, kiehtovaa ja arvoituksellista. Kuinka pyramidit on rakennettu, mitä kaikkea niiden sisälle kätkeytyy, huikeat aarteet mitä niistä on löydetty, hieroglyfit, muinaisegyptiläinen taide, puhumattakaan muumioinnista ja siihen liittyvästä kuoleman jälkeiseen elämään valmistautumisesta.
Olen huomannut saman innostumisen monen oppilaan kohdalla opettaessani historiaa. Egyptijakso on 5. luokan historiassa useimmiten se odotetuin, edelleen.
Tänä kesänä tuli mahdollisuus toteuttaa tämä haaveeni. Olemme parhaillaan Egyptissä ja viime lauantaina(2.7.) kävimme Gizan pyramidialueella, jossa on kolme valtavaa pyramidia lähekkäin Kheopsin pyramidin ollessa niistä suurin. Paljon odotuksia oli latautunut pyramidivierailuun, mutta pettymystä ei tullut! On ne huikeita! Miten sellaisia on pystytty rakentamaan n. 5000 vuotta sitten? Tutkijat eivät osaa siihen vieläkään vastata varmasti.

Kun olimme tullet sisään pyramidialueelle pääsylippujen lunastuksen jälkeen, selvittyämme sen jälkeen erittäin aggressiivisista kaupustelijoista, saimme nähdä vihdoinkin pyramidit. Kyllä monttu loksahti auki; siinä ne nyt olivat. Yritin kuvitella, kuinka tällä alueella aikoinaan tuhannet työntekijät ovat rakentaneet pyramideja ja sitä kuuluisaa isoa sfinksiä, joka vartioi pyramideja. Jatkoin kuvitteluani: miten faaraon kuoltua hänet on juhlallisin menoin tuotu tälle paikalle, viety viereiseen temppeliin, jossa on suoritettu balsamointi, eli muumiointi ja sen jälkeen kuljetettu balsamoitu faarao häntä varten rakennettuun kuninkaan huoneeseen pyramidin yläosaan. Samalla tuotu faaraon kuoleman jälkeisellä matkallaan tarvittavat lukuisat esineet sekä mittaamattomat aarteet mukaan kuolleen faaraon seuraksi. Yritin tämän kaiken kuvitella.
Mielikuvitusta ravitsi se, että saimme lisämaksusta (n. 13 €) vierailla pyramidin sisällä. Oli vaikuttava tunne astua sisään Kheopsin pyramidiin. Kuljimme selkä kyyryssä erittäin matalaa käytävää koko ajan ylöspäin (n. 60 asteen kuumudessa, hiki valuen), kunnes olimme kuninkaan huoneessa, faaraon viimeisessä leposijassa. No, huone oli tietysti tyhjä, mutta pääsin fiilikseen. Hemmetti, nyt olen oikeasti pyramidin sisällä! Tässä se faarao on ollut! Tosin jokunen vuosi on vierähtänyt tässä välissä, mutta en antanut sen häiritä historiallista mahtifiilistäni.
Jos haluaisi kävellä suurimman pyramidin ympäri, ehtisi matkalla tulla jo jano, ainakin tässä kuumudessa. Neliön muotoisen pohjan ympärysmitta on n. kilometrin. Korkeuskin on yli 100 m. On sen silloin täytynyt olla mielettömän vaikuttava näky, kun se on sitä vieläkin.
Nyt täytyy rauhoittua, on heinäkuu ja haluaisin jo opettaa historiaa…

Nyt olen rauhoittunut ja olen taas oma itseni. Jaksan odottaa helposti syksyyn…
Samalla reissulla kävimme myös Kairon historiallisessa museossa. Sehän kuuluu tämän maankolkan must-juttuihin ainakin turistien kohdalla. Siellä oli paljon mielenkiintoista nähtävää. Ensin kuitenkin maallisempi asia. Noin kuuluisan museon vessat eivät kestä vertailua. Ainakin miesten vessa oli tosi törkyinen, eikä vessapaperiakaan ollut yhdessäkään loossissa. Ei siinä muuten mitään, mutta mulla oli ollut jännittävä päivä myös siinä mielessä, että Egyptin matkaajan perinteinen jalla jalla-tauti (kiire kiire) tai toiselta nimeltään Faaraon kosto-tauti ei ollut vielä kokonaan antanut periksi. Ehkä arvaat jo mistä taudista oli kyse, en mene yksityiskohtiin… No, siitäkin selvittiin.
Niin, oli siellä muutakin mieleen painuvia asioita. Lisämaksusta (jälleen n. 13 €) pääsi muumiohuoneeseen. Pakkohan sinne oli mennä. Siellä oli mm. Ramses II:n muumio ja monia muita. Tuli kummallinen fiilis katsoessani Ramses II:sta lasivitriinissä. Siinä on Egyptin suurimman faaraon maalliset jäännökset ja varsin hyvin säilyneinä. Taitavia ovat balsamoijat olleet.
Mutta silti ajattelin, että eihän sitä näin tarkoitettu. Heidän piti saada olla rauhassa komeassa haudassaan, mutta nyt miljoonat ihmiset pällistelevät miehen maallisia jäännöksiä lasivitriinissä. En tiedä, toisaalta tietysti hurjan jännittävää nähdä muumio, livenä.
Ehkä vaikuttavin oli kuitenkin faarao Tutankhamonin osasto. Tämän poikafaaraon hautapyramidihan löydettiin vasta vuonna 1922 ja se oli koskematon. Kaikki mittaamattomat kulta- ja muut aarteet olivat tallella sekä tietysti itse muumioitu faarao kultaisine kuolinnaamioineen. Valtava määrä aarteita ja faaraon kuoleman jälkeisessä elämässä tarvitsemia tavaroita ja kaikki näytillä. Huikea näyttely!
Mietin, millainen fiilis on ollut sillä herralla, joka Tutankhamonin haudan löysi ja ensimmäisenä kurkisti sisään. Siinä on sydänkohtaus täytynyt olla lähellä ja haltioitumisaste varsin korkea.

Välillä tällainen loma-aiheinen blogijuttu, onhan loma-aika. Nautihan kesästä!

Maratonille ja takaisin

Ajattelin välillä kirjoittaa vähän juoksuaiheista juttua.

Alkutalvesta jo päätettiin, että kevään kovempi juoksuaiheinen koitos on tänä vuonna Nordea Riga marathon, Riikassa, Latviassa. Lauantaiaamuna 21.5. aikaisin aamulla starttasi Joken tallin juoksuporukka bussilla ensin Helsinkiin ja sieltä Tallinnan kautta kohti Riikaa.
Omat fiilikset olivat aika epävarmat, koska olin ollut kovassa flunssassa viime sunnuntaista asti. Kuumetta oli onneksi vain vähän, mutta vatsatauti ja kova nuha häiritsivät valmistautumista. Koko talven olin harjoitellut enemmän kuin koskaan ja sitten iski flunssa viikkoa ennen koitosta. Mielestäni epäreilua. No, matkalle päätin silti lähteä.

Startti oli mulle sopivaan aikaan, 8.30 sunnuntaiaamuna. Uskoin kokenutta juoksijakaveriani, joka sanoi, että ei kannata syödä oikeastaan yhtään mitään ennen juoksua. Söin yhden paahtoleivän ja kupillisen teetä klo 6 aamulla. Normaali aamupala puuroineen, jogurtteineen, leipineen oli muuttunut yhdeksi vaaleaksi paahtoleiväksi. Kuinkahan tässä käy, kun en ole syönyt mitään, ajattelin.

Keli oli hieno, aurinko paistoi, kesäaamu parhaimmillaan. Lähtö pamahti ja yritin heti löytää oikean juoksuvauhdin. Kertasin suunnitelman,
4.08 min / km oli tarkoitus juosta, sillä pääsisi 2 h 55 min loppuaikaan. Ajattelin, että flunssasta huolimatta lähden tavoitteen mukaisesti matkaan. Jos lamppu sammuu matkalla, niin sille ei sitten mitään voi.
Matka sujui hyvin puoleen väliin. ½ maraton taittui ajassa 1.26.10. Olin siis tavoitettani edellä n. minuutin. Lähdin hyvällä mielellä toiselle kierrokselle.
30 km:n kohdalla huomasin, että nyt se alkaa, taistelu nimittäin. Aika ajoin hoin mantraa: pidä tahti, säilytä ryhti. Yritin pitää kilometriajat 4.10 tienoilla. 34 km:n kohdalla tapahtui sellaista, mitä ei mulle ole ennen tapahtunut, rupesi pyörryttämään aika reilusti ja tuntui, että yläkropasta hävisi voimat. Ajattelin, että nyt flunssa lyö takaisin.

Onneksi jalat toimivat pyörryttämisestä huolimatta, yritin siirtää huomion huonosta olosta kilometriaikojen tiiviiseen tarkkailuun. 38 km:n kohdalla huono olo helpotti ja tilalle tuli tavallinen kova uupumus. Ajattelin, että tämä tunne on tuttu kaveri, tämän kanssa olen kamppaillut usein.
Uupumus otti jo kovaa niskalenkkiä, kun saavuttiin 40 km:n tolpalle. Tiesin entuudestaan, että loppu tullaan sumussa, joten se ei yllättänyt. Näin kellosta, että jos en ihan romahda, niin ennätys tulee. Kaverit sanoivat, että 41 km:n kohdalla juoksu ei enää näyttänyt keveältä. No ei varmaan, rupesi olemaan jo tasaraha.

Oli mahtava fiilis kaartaa loppusuoralle. Oma kelloni pysähtyi aikaan 2.54.04, mutta virallisissa tuloksissa aikani oli 2.53.57, joka on 4 min 7 s / km. Omassa sarjassa, miehet 40 v, olin 7. Olin tosi tyytyväinen, tavoite alittui minuutilla ja ennätys parani yli 5 minuutilla. Toisen puolikkaan aika huononi vain vajaalla 2 minuutilla, joten taistelu uupumusta ja pyörryttämistä onnistui kohtuullisen hyvin.

Juoksun jälkeen keräilin itseäni vähän aikaan, kävelin hotellille (onneksi vain n. 500 m), suihkuun ja sängylle levyksi.
Kaverini oli oikeassa. Aamupalaa ei kannata syödä ennen juoksua. Energia pitää olla kropassa jo valmiiksi hankittuna, siksi tankataan hiilihydraattia ennen juoksua. Kisa-aamuna ruoka mahassa on vain haitaksi. Ei ollut matkalla maha- eikä muitakaan ongelmia. Asiaan kuuluvat mahakrampit, kipeät jalat yms. vaivat tulivat kaikki siis juoksun jälkeen.

Tätä kirjoittaessa on maanantai ja olemme matkalla bussilla kohti Tallinnaa, siis kotia kohti. Jalat ovat kipeät, mutta se kuuluu asiaan. Nuha on edelleen, mutta sekin juostessa näköjään vähän parani.
Fiilis on hyvä; koko porukalla juoksut onnistuivat hyvin, viikko juoksulomaa tiedossa maratonilta palautumiseen, sitten toinen viikko vain kevyttä harjoittelua ja sitten taas kohti uusia seikkailuja!
Kesällä voisi hankkia lisää kokemuksia ratakisoista lomailun ohessa…